Yes I'm smiling but inside I'm crying

On se vaan niin, että hyviä ystäviä rakastaa niin vaikeina kuin hyvinäkin aikoina ja silloinkin, kun toisella tai itsellä on vaikeaa. Itse ainakin arvostan sitä suuresti, että saan avata sydäntä ja saada kannustavaa palautetta. Aina. Ja arvostan suuresti, siis oikeesti sanoin kuvaamattoman paljon, sitä että rakas ystäväni kertoi mulle tänään sen asian mitä oon vähän tässä aavistellutkin. Hänelle itsellekään se ei ollutkaan mikään helppo homma. Eikä tää asia mullekkaan oo mikään helppoa asia sulattaa, aika shokki, mutta eiks se niin oo että se mikä ei tapa vahvistaa? Ja aika parantaa haavat? 
Ite ainakin tiedän asian olevan niin, on vaikeesti sulatettavia asioita ennenkin eteen tullut. Näin aluksi kaikki kuitenkin tuntuu siltä, ettei mulle voi käydä näin ja sydäntä raastavalta ajatellakin asiaa. Tietää että toinen ei oo siinä aina, kun sä tarviit.
Eli tosiaan, mamma soitti mulle eilen ja sano et tulee tänään käymään ja tuo mun lääkkeet ja mun talviratsarit. Tänään kun kävelin takas kämpille kolmoselta ja mamma oli tulos autol siin meidän kämpille. 
Ja sit katoin eka et mitä v...ua et oliks sil mun broidi messis ja sit tajusin et se on Jonttu <3 Eihän siin sit auttanu mikää muu ku hypätä sylii, itkin onnesta kun näin sen.

Ja vain oikeestaan ne ihmiset, jotka tietää millanen suhde mulla on Jonttuun ja kuin paljon se ihana ihminen mulle merkkaa, voi tajuta kuin suuri merkitys tällä asialla oli. Tunti siinä meni ennen kuin mun piti mennä takas tunnille ja mamma ja Jonttu lähti takas himppee.  
Saatiin kuitenkin yksi mun opetusharj. suunnitelmista jo melkeen valmiiksi (minkä takia meinasin myöhästyy tunnilta..) ja sit Jonttu jätti mulle yhen sille tosi rakkaan kaulakorun siks aikaa ku se on pois. Et mulla on aina osa sitä mukana, vaikka en sitä nääkkää.